Miksi haluan jakaa kokemuksiani synnytyksistä palautumisista? Pyrkimykseni on omien kokemusteni kautta tarkastella raskaudesta ja synnytyksestä palautumista laajemmasta näkökulmasta.
Raskaudesta ja synnytyksestä palautumisesta puhuttaessa keskustelu pyörii hyvin usein lantionpohjalihasten, vatsalihasten ja painonhallinnan ympärillä. On hienoa, että tänä päivänä tietoa fyysisestä palautumisesta on entistä paremmin saatavilla.
Palautuminen on kuitenkin aina kokonaisvaltaista, johon vaikuttavat elämäntilanne ja aiemmat kokemukset. Minulla on ollut jo kauan mielessä kertoa omia ajatuksiani siitä, kuinka erilaisia ja opettavaisia kaikki kokemukseni ja tuntemukseni ovat olleet. Näiden kokemusten myötä koen, että olen kasvanut myös ammatillisesti.
Olen synnyttänyt kolme kertaa. Jokainen raskaus on vaatinut tietoisen valmistautumisen, mutta kahteen viimeiseen raskauteen osasin suhtautua luottavaisemmin.
Olen oppinut armollisuutta, rentoutta ja sopivasti itsekkyyttä äitiyden myötä. Oppimani asiat ovat osittain johtaneet siihen, että koen olevani tasapainossa kolmen lapsen äitinä. On monta tapaa olla hyvä ja riittävä äiti. Omista haaveista tai unelmista ei tarvitse luopua äitiyden takia. Ulkopuolelta tulevat paineet, ihmettelyt ja töksäytykset on huomattavasti helpompi kohdata, kun luottaa omaan tekemiseen.
Tämä on oppimismatka meille kaikille. Uskon, että haluamme tukea toisiamme äitiyden varrella. Ohjeet ja neuvot annetaan toisillemme rakkaudella ja kannustavasti, ei arvostelemalla. Tämän artikkelin tarkoituksena ei ole kertoa siitä, kuinka asiat pitää tehdä, vaan jakaa kokemusperäistä tietoa vertaistukimeiningillä.
Työssäni äitiysfysioterapeuttina, vapaaehtoisdoulana ja äitinä olen todennut monta kertaa, kuinka paljon synnytyksellä on vaikutusta niin mieleen kuin kehon palautumiseen.
Olen synnyttänyt kaikki kolme lastani alateitse (-11, -13, -15). Isokokoisin vauvoista oli syntyessään nelikiloinen jytky (esikoinen). Nuoremmat olivat noin kolmekiloisia pirpanoita.
Ensimmäistä lasta odottaessani olin 20-vuotias. Olin luottavaisin mielin, vaikka en osannut itse tunnistaa tai pyytää asioita, joita olisin tarvinnut tai kaivannut synnytyksessä tai odotusaikana.
Jokaisen palautumisen taustalla vaikuttavat synnytyskokemukset
Ensimmäinen synnytykseni kulki vaikeuksien kautta voittoon. Jälkeenpäin ymmärsin, että sektio oli ollut todella lähellä. Vauvalla oli jo hätä synnytyskanavassa, sillä lapsivesi oli muuttunut vihreäksi.
Toinen synnytys oli kokemuksena jo paljon parempi. Ensimmäisestä synnytyksestä jäi synnytyspelko pitkän ja vaikean ponnistusvaiheen vuoksi. Käsittelin pelkoa ennen toista synnytystä, joka sitten meni kaikin puolin paremmin. Kolmas synnytys oli rauhallinen, lempeä ja korjaava kokemus, jota ilman minulla saattaisi olla synnytyksestä aivan erilainen mielikuva, ihan sama kuinka sitä opiskelisi. En tosin muista kolmannesta synnytyksestäni muuta kuin nukkumisen ja portaissa kävelemisen. Taisin olla omassa synnytyskuplassani. Kolmannessa synnytyksessä luotin jo todella kehooni ja itseeni.
Omien synnytyskokemuksien purkaminen kannattaa todella! Neuvolan kautta pääsee sypelle äitipolille keskustelemaan.
Kolmannen synnytykseni jälkeen vuonna 2015 aloitin vapaaehtoisdoulatoiminnan. On ollut mahtavaa olla tukena toisille äideille synnytyksessä ja raskausaikana. Olen ymmärtänyt, kuinka suuri on turvallisen olon merkitys synnytyksen kulussa. Synnytyksiin valmistautuminen ja itsensä tunteminen oikeasti vaikuttaa synnytyskokemukseen, oli synnytystapa mikä tahansa.
Synnytyskokemuksen merkitys palautumiseen
Ensimmäisen maraton-synnytyksen jälkeen ajattelin muutaman viikon jälkeen, etten palaudu siitä urakasta ikinä. Vaunulenkin pituus oli aluksi ruhtinaalliset 50m suuntaansa, koska sen jälkeen kipujen vuoksi piti palata kotiin rattaisiin nojaten ja itku kurkussa.
Palautuminen lähti kuitenkin etenemään alun hankaluuksien jälkeen yllättävän nopeasti, mutta vauvan hoidon opettelu ja opiskelu vei oman aikansa ja energiansa. Liikunta ensimmäisen puolen vuoden ajan oli pääasiassa lenkkeilyä ja pyöräilyä. Huomiona muuten, että pyöräilyä ei suositella pian synnytyksen jälkeen, etenkin jos on tehty episiotomia.
Muistan vielä lohduttavat sanat, jotka jäivät mieleen osaston kätilöltä: ”Lantio on verekäs alue ja sillä on paljon kykyä korjata itseään.”
Kuitenkin, oma työ tarvitaan usein päälle. Tästä lähti myös oma kiinnostukseni synnytyksestä palautumiseen ja lantionpohjan fysioterapiaan. Kahdeksan vuotta sitten näistä asioita ei juurikaan samalla mittakaavalla puhuttu, vaan tiedon haaliminen oli paljon oman aktiivisuuden varassa. Ilman kätilön kannustusta myös synnytyksestä palautumisen päällimmäinen tunne olisi saattanut olla epätoivoinen.
Toisen lapsen kohdalla palautuminen oli nopeampaa, koska olin jo odotusaikana liikkunut monipuolisemmin taaperon kanssa. Synnytys sujui mutkattomammin ja liikkumaan lähteminen oli ”pakollista” vilkkaan kaksivuotiaan ja vauvan kanssa. Luonnollista palautumista tuli arjessa kuin itsestään.
Olin valmistautunut toiseen synnytykseeni henkisesti enemmän ja luotin kehooni. Koin ehdottomasti, että valmistautumisella oli merkitystä synnytyksen kulkuun. Synnytyspelkoni hälveni kannustavan ja läsnäolevan kätilön myötä. Pelkäämässäni ponnistusvaiheessa kätilö oli tällä kertaa läsnä ja tsemppasi koko vaiheen ajan.
Unen ja stressin vaikutus palautumiseen
Palautumista hidasti vauvan itkuisuus (ilmeisesti refluksi), sillä en ehtinyt syödä ja nukkua kunnolla. Jälkikäteen ymmärsin kuivuneeni ja kuihtuneeni vauvavuoden aikana. Vauva suostui nukkumaan vain vaunuissa, joten tämän takia kestävyyskuntoni oli parempi kuin koskaan juostessani tuplarattaiden kanssa ympäri kaupunkia. Ei se tietenkään paljon lohduttanut muuten rankan arjen keskellä. Kun vauva alkoi sitten vihdoin nukkumaan vauvavuoden jälkeen, saatoin kokea kuntoni selkeästi kohentuneen. Unella ja stressillä oli siis merkittävä vaikutus kokonaistilanteeseeni. Riittävän unen ansiosta palauduin liikuntasuorituksista nopeammin. Jaksoin juosta pidempiä lenkkejä myös sen takia, kun ehdin syödä riittävästi ja samalla monipuolisemmin. Ero oli valtava! Vuoden nukkunut vrt. vuoden valvonut.
Kolmannen lapsen synnytyksen jälkeen olisin pystynyt jo kävelemään heti sen saman 50 metriä, johon kykenin ensimmäisen lapsen kohdalla vasta kahden viikon kuluttua synnytyksestä.
Sairaalassa ihmettelin sitä, kun pystyin istumaan, kävelemään ja nauramaan lähes normaalisti. Koin suurta kiitollisuutta koska tiesin, ettei tilanteeni ollut mikään itsestäänselvyys. Maltoin kuitenkin mieleni ja pyrin ottamaan iisisti. Kun synnytyksestäni oli viisi päivää, lähdin lähimetsään retkelle kaikkien lasten kanssa ”elämäni kunnossa”. Oikeasti olin menettänyt synnytyksessä aika paljon verta. Luulen kuitenkin, että hormonit tekivät minusta pirteämmän kuin oikeasti olin. Olin yllättävän positiivisella mielellä.
Taisin olla kyllä hieman huuruissa ja joku olisi voinut pitää mua kotona, mutta nautiskelin keveistä kävelyistä heti alusta saakka (synnytys sujui todella hyvin) ja lähiluonto kutsui. Nautin keveistä treeneistä ja koin, että meditoin samalla kun vauva nukkui. Jos isommat lapset sattuivat leikkimään rauhassa, minä keskityin hengittelemään ja avaamaan kehoa.
Omaa aikaa oli vähän. Sen vähäisen ajan päätin käyttää kehon rentouttamiseen, huoltoon ja kehittämiseen. Kolmannen lapsen jälkeen itse vauvan hoito tuntui rennolta, joten minulla oli henkisestikin energiaa keskittyä enemmän myös omaan palautumiseen.
Kun nuorin lapseni oli lähemmäs kahden vuoden vanha, aloin harrastamaan painonnostoa. Imetin nuorimmaistani pitkään ja halusin olla varma, että kehoni jaksaa kovan treenin, harjoittelun ja treenistä palautumisen. Ennen painonnostoa olin ohjannut vauvajumppia, käynyt kuntosalilla, hiihtänyt ja juossut. Juoksemisen taisin aloittaa vasta, kun vauva oli noin puolivuotias, vaikka mitään oireita ei ollut aiemminkaan. Juoksulenkit olivat lyhyitä ja intervallityyppisiä ajanpuutteen vuoksi.
Mielestäni mikään urheilulaji ei ole sen arvoinen, että sen takia kannattaa riskeerata omaa terveyttä ja saada pysyviä vaivoja.
Tehokkuus nousi uuteen arvoon kolmen lapsen äitinä. Kun kolmea lasta täytyi saada liikkumaan puistoon tai kaupasta ulos, oli sitä välillä fyysisestikin aika kovilla. Lenkki vaunujen kanssa ja kärry selän puolella oli sen verran tehokasta hyötyliikuntaa, että puoli tuntia oli tarpeeksi.
Ja voitko vain kuvitella tuntuiko ihanalta päästä joskus lenkille YKSIN, tai mihin vain, töihinkin ;).
En tiedä pitikö minun tapauksessa sanonta ”kolmas kerta toden sanoo”, mutta löysin sisäisen rauhan äitinä ja nautin uudella tavalla myös ei -suorituskeskeisestä liikunnasta.
Mitä voimme päätellä näistä niin erilaisista kokemuksista? Toki sen, että tieto karttuu kokemusten myötä, mutta myös sen, kuinka paljon elämäntilanne palautumiseen vaikuttaa.
Jos olet kipeä tai väsynyt ja sinulle sanotaan että lepää enemmän, kolmen lapsen äitinä se on mahdotonta varsinkin, jos apua ei ole, olet yksinhuoltaja, mies on jatkuvasti kiinni töissä, sukulaiset asuvat kaukana ja niin edelleen. Synnytyksen jälkeen etenkin ensimmäisen kuukauden aikana tukiverkot ja apu on erittäin tärkeää. Näitä asioita olisi hyvä miettiä ja suunnitella jo odotusaikana.
Avun pyytämiseen tarvitaan rohkeutta. Meidän ei tarvitse oikeasti olla supersankareita.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.